Perheenäitien haluttiin ottavan käyttöön vanhaa tietotaitoa vaikkapa siitä miten tehtiin saippuaa tai vaatteita, Merja Paksuniemi kertoo.
- Pennin venyttäminen ja päivästä toiseen selviäminen olivat voimakkaasti esillä. Lisäksi äitien täytyi hoitaa miesten työt, sillä isät olivat rintamalla. Naiset olivat siis isäntiä, emäntiä ja lisäksi lasten hoitajia.
- Nyt ymmärrän oman mummoni neuvon, kun hän sanoi että muista aina miettiä mistä teet lapsille seuraavan ruuan. Mummon nuoruudessa ei seuraavasta ateriasta aina ollut tietoa, Paksuniemi sanoo.
Salaamisen kulttuuri
Sota-aikana naisten odotettiin selviytyvän kaikista odotuksista positiivisesti ja tarmokkaasti. Merja Paksuniemen mukaan valittaa ei saanut.
- Oli hyvin tärkeää, että kenttäpostissa ei kerrottu mitään negatiivisia asioita. Miehille piti välittää kuva, että kotirintamalla kaikki oli hyvin. Heiltä piilotettiin ikävät asiat, etteivät he rasittuisi turhaan.
Vaikenemisen kulttuuri heijastui myös kotioloissa. Paksuniemen haastattelemien, sota-ajan lasten muistoissa äidit olivat joko iloisia selviytyjiä tai hiljaisia puurtajia.
- Osa äideistä oli hyväntuulisia, he jaksoivat hyvin vaikean arjen keskellä. Apuna oli usein isovanhemmat, joiden kanssa oli helpompi jakaa taakkaa. Huonommin pärjäsivät äidit, joillla ei ollut sosiaalista verkostoa. Heistä saattoi tulla puhumattomia, itkuisia ja huonotuulisia. Näiden perheiden lapset kokivat jääneensä ilman äidinrakkautta, jota he olisivat tarvinneet, Paksuniemi sanoo.
- Naiset salasivat myös surunsa miehen tai pojan kaatumisesta. Haluttiin antaa kuva vahvasta naisesta, joka ei näytä tunteitaan. Suru oli tabu. Lapsetkaan eivät uskaltaneet surra äidin nähden, vaan itkivät yksin, poissa muiden silmistä.
Joskus olot olivat niin vaikeat, että äidit joutuivat pohtimaan mikä oli lapselle parasta. Lapsia lähetettiin sotalapsiksi ulkomaille tai sukulaisten hoiviin. Osa lapsista joutui lastenkotiin.
- Tänä päivänä on hurjaa ajatella minkälaisia ratkaisuja äidit joutuivat tekemään. Siinä varmaan kulminoitui äidin rakkauden suuruus, että pystyi lähettämään oman lapsensa pois, Paksuniemi toteaa.
Yhteen hiileen puhaltaminen auttoi selviytymään
Vaikeuksista huolimatta elettiin yhteen hiileen puhaltamisen aikakautta. Etenkin Lapin sota yhdisti Lapissa niin naiset kun miehetkin. Jälleenrakennus oli yhteinen asia. Paksuniemen haastattelemista, 40:stä sota-ajan lapsesta vain yksi muisti avioeron.
- Yhteistä säveltä haettiin ja se löydettiin vaikka rintamalta palasi usein muuttunut mies tai perheeseen tuli isä-puoli. Tulevaisuutta rakennettiin yhdessä. Kotiliesi-lehden artikkeleista näkyi, miten erilaista todellisuutta Lapissa elettiin verrattuna etelä-suomeen. Lapissa kaikki oli poltettu, mutta lehdessä neuvottiin kuinka tehdään tyylikas jakkupuku tai katetaan kaunis ruoka valkoisella pöytäliinalla peitetylle pöydälle.
Sodan jälkeen lapissa oli1393 sotaleskeä ja 2633 sotaorpoa.